Tänään tuntui nouseminen lähes ylitsepääsemättömältä. Olin väsynyt, eikä toisaalta olisi huvittanutkaan. Eikä olisi tarvinnutkaan, mutta oli pakko silti repiä itseni ylös. Lojuisin siellä varmaan vieläkin, miettien syntyjä syviä. En nukkuisi. Olisin vain ja antaisin ajan kulua.

Joskus mietin, miksi oikeastaan synkistelen. Mikä minua masentaa? Ei minulla ole siihen mitään syytä. Kunpa olisikin. Se tekisi elämästäni paljon helpompaa.